Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

 

 

Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita (2016, Henriikka Rönkkönen)

 

En ole aiemmin välittänyt erityisemmin äänikirjoista, mutta tämän vuoden puolella olen alkanut päästä enemmän hehkutukseen sisään. Kuljen paljon bussilla, ja joskus musiikin kuuntelu alkaa jo tökkiä. Lisäksi saatan kuunnella äänikirjoja esimerkiksi ennen nukahtamista tai vaikka ruokaa laittaessa. Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita oli pitkään listallani jonkinlaisena on-off-lukukokemuksena. Välillä kuuntelin sitä monta päivää putkeen, sitten se taas vain jäi useammaksi kuukaudeksi. Kirjan pariin oli kuitenkin todella helppo palata pidemmän tauonkin jälkeen, ja erityisesti loppupuolella kirjaa tuli lopulta kuunneltua hyvin tiuhaan tahtiin.

Kirja kertoo pitkän parisuhteen jälkeen eroon päätyneestä naisesta, joka joutuu totuttelemaan tämän jälkeen elämäänsä sinkkuna. Vastaan tulee tuttuja ja kiusallisia tilanteita, useampia miesehdokkaita sekä ajatuksia ja tilanteita, joihin varmasti jokainen joskus sinkkuna elänyt samaistuu.

Olen jo monta vuotta suunnitellut tarttuvani kyseiseen kirjaan, koska olen kuullut siitä runsaasti positiivista palautetta ja törmännyt siihen monissa suosituksissa. Ennakko-oletukseni olivat melko positiiviset. Odotin jotakin suhteellisen kevyttä, hauskaa ja ehkä samaistuttavaakin teosta, ja melko lailla sain mitä tilasin.

Päähenkilö on kirjan minäkertoja, jonka nimeä ei suoranaisesti taideta edes kirjassa mainita. Kertoja kuitenkin liittyy paljolti kirjailijaan itseensä.Yleisesti ottaen pidän kirjan kerrontatavasta todella paljon. Kerronta on häpeilemätöntä, ja joskus kielenkäyttö on myös melko rivoa. Rehellinen ja persoonallinen kerronta tuntuu pitkälti olevan kirjan kantava voima ja se tekijä, mikä erottaa sen useista muista teoksista. Välillä kirjaa kuunnellessa tuntui jopa siltä, että osa asioista oli haluttuu kirjoittaa mahdollisimman roisisti. Aluksi edes hieman siistimpää kieltä olisi välillä ehkä toivonutkin, mutta ajan kanssa kirjan kerrontatapaan yksinkertaisesti tottui niin, ettei 100% sensuroimattomaan kirjoitustapaan edes kiinnittänyt enää huomiota. 

Melko monissa lukemissani kertoja/päähenkilö jää melko persoonattomaksi tapaukseksi, mutta tässä ongelmaa ei ollut. Kertojasta ja tämän henkilökuvasta sai erinomaisesti otteen. Lyhyesti sanottua päähenkilöstä jäi melko huumorintajuinen ja rento kuva, mutta syvällisempinä puolina hän vaikutti myös sisimmässään epävarmalta ja itseään etsivältä.

Sivuhahmoina kirjassa esiintyvät lähinnä lukuisat miesehdokkaat, joista useita kuvataan jonkinlaisella lempinimellä, jotka ovat siis luokkaa herra Steriili tai nännikarvamies. Sivuhahmot jäävät kirjassa melko taka-alalle, eikä heidän ajatusmaailmaansa paneuduta sen syvällisemmin. Hahmoja myös tulee ja menee kirjan aikana, eivätkä monet vastaan tulleet henkilöt kulje kirjan tarinan mukana koko kirjaa. Tämä on itse asiassa kiinnostava puoli, sillä sivuhahmoilla kuitenkin on usein jokin pienempi tai isompi merkitys päähenkilön elämässä. Niinhän se kuitenkin oikeassakin elämässä usein menee, että uusia tuttavuuksia tulee, kun yhteydet entisiin taas saattavat hiipua.

Tarinallisestihan kirja ei ole erityinen tapaus, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Kyseessä ei ole mikään tavallinen satu, jolla on alkupiste, tilanteiden tiivistyminen ja lopussa kaikkien ongelmien ratkeaminen. Kirja on enemmänkin elämänmakuinen kasvutarina ja uusia tapahtumia tulee toistensa perään vaihtelevin väliajoin. Tahti on hyvin miellyttävä. Välillä pysähdytään vain pohtimaan elämää, ja ajoittain taas tapahtuu jotakin uutta kertojan elämässä. 

 Suurimmaksi osaksi kirja tarjosi rentoa, hyväntuulista ja huumorintäyteistä kuunneltavaa. Välillä kuitenkin käsitellään myös yllättävän vakavia aiheita, kuten itsetuntoa tai aborttia. Lisäksi kirja on arkisuudellaan jopa lohdullinen. Suurimmaksi osaksi pidin kirjasta juuri siksi, että se oli samaistuttava ja arkinen. Lisäksi se sai usein ajattelemaan enemmän sitä, että ei elämä lopulta olekaan niin hirveän vakavaa. Parhaimmillaan se toikin niillä monilla bussimatkoilla tunteen, ettei olekaan niin yksin ajatustensa kanssa.

Lyhyesti sanottuna Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita oli minulle erittäin positiivinen lukukokemus. Vaikka kirja toi suurimmaksi osaksi hyvää mieltä ja positiivista energiaa, se käsitteli ajoittain myös yllättävän vakavia aiheita. Kirjalle on ehtinyt ilmestyä myös kaksi jatko-osaa, Bikinirajatapaus ja Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä, ja uskon kyllä tutustuvani myös näihin jossain vaiheesa!

4/5

 

 

Viimeaikaisia kirjoja

Hei! Kirjablogi on jäänyt täysin taka-alalle, mutta lukemisharrastus ei ole kokenut samanlaista laantumista. Itse asiassa luettuja kirjoja on ehtinyt kiertyä melkoinen määrä, enkä ikimaailmassa tule saamaan kaikista yksittäistä postausta. Niimpä päätin koota kaikki arvostelematta jääneet kirjat yhteen postaukseen ja tehdä jokaisesta kirjasta lyhyen arvion. Kirjoja löytyy melko laidasta laitaan, toivottavasti tästä löytyy jollekin uutta luettavaa!

Cara Delevingne & Rowan Coleman: Mirror, Mirror

 Mirror, Mirror (2017, Cara Delevingne, Rowan Coleman)

Mirror, Mirrorin luin itse asiassa jo viime vuoden puolella, mutta kirjan arvostelu jäi lojumaan keskeneräisenä luonnoksiin. Lukuinnostukseni oli melko hiipunut ja kaipasin jotakin helppoa luettavaa. Päädyin siis nuorten kirjojen pariin ja muistin lukeneeni netissä jonkun suosittelevan Mirror, Mirroria, joten päädyin lainaamaan sen.

Red, Naomi, Rose ja Leo ovat hyvin erilaisia, mutta heitä yhdistää nelikon yhteinen koulubändi. Eräänä iltana Naomi kuitenkin katoaa jäljettömiin. Puoli vuotta katoamisen jälkeen hänet löydetään puolikuolleena, eikä ystävistä kenelläkään ole aavistustakaan mitä on voinut tapahtua.

Mirror, Mirror oli erinomainen valinta metsästäessäni kadonnutta lukumotivaatiotani. Sen kieli on hyvin yksinkertaista, ja lisäksi juoni kulkee jatkuvasti eteenpäin, eikä se jää junnaamaan paikalleen. Kirjasta tulee nopeasti mieleen nuortensarja, ja sen lukemista on vaikea lopettaa. Naomin mysteerin selvittäminen on jo itsessään kiinnostavaa, mutta lisäksi kirjassa on monia tärkeitä aiheita liittyen esimerkiksi nuorten kotioloihin ja henkilökohtaisiin ongelmiin.

4/5

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Parillisia ja parittomia (engl. The One Plus One, 2014 Jojo Moyes)

Parillisia ja parittomia löytyi minulta omana kirjahyllystäni. Sain sen aikoinaan syntymäpäivälahjaksi, ja kirja on odotellut lukulistalla useamman vuoden. Kun en löytänytkään kirjastosta luettavaa, päätin vihdoin antaa kirjalle mahdollisuuden, ja tarina nappasikin mukaansa yllättävän nopeasti!

Kirja kertoo rahahuolien kanssa mainivasta yksinhuoltajaäidistä Jessistä sekä rikkaampaan elämään tottuneesta Edistä. Jess työskentelee siivoojana ja Ed on yksi tämän asiakkaista. Lisäksi mukana kulkevat Jessin lapset Nicky ja Tanzie, jotka ovat tämän entisestä liitosta. Jess ja Ed ovat täydet vastakohdat, mutta sattuman saattelemana he sekä Jessin lapset päätyvät matkustamaan yhdessä kohti Tanzien matematiikkakilpailuja.

Parillisia ja parittomia on yksinkertaisesti sulavaa ja viihdyttävää luettavaa. Kirjan parissa viettää helposti aikaa, ja päällimmäisenä mieleen jää kirjasta lopulta melko iloinen tunnelma, vaikka mukana on myös syvällisempiä ja dramaattisempia hetkiä. Romantiikka ei ole lempigenreni, mutta siitä huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin eikä se ollut liian kliseinen. Lyhyesti sanottuna kyseessä on siis oikein viihdyttävä kirja, mutta se ei kuitenkaan nouse lempikirjojeni joukkoon enkä usko lukevani sitä uudelleen. Yhden kerran lukukokemuksena se oli kuitenkin erittäin toimiva, ja saatan hyvinkin tutustua myöhemmin vielä kirjailijan muihin teoksiin.

3/5

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni: Kuinka ymmärtää muita ja itseään

Idiootit ympärilläni (ruots. Omgiven av idioter: hur man förstår dem som inte går att förstå, 2014, Thomas Erikson)

Pidän kaunokirjallisuudesta, enkä useimmiten saa luettua loppuun esimerkiksi self help-kirjoja. Idiootit ympärilläni sai kiinnostukseni kuitenkin nousemaan, kun isäni  kuunteli sitä äänikirjana eräällä automatkalla. Päätin lopulta itsekin kokeilla sitä, ja monet juoksulenkit sekä bussimatkat kuluivatkin tätä kuunnellessa.

Kirjan perusidea on siis jakaa eri ihmistyypit käyttäytymisensä mukaan neljään eri ryhmään. Itsekin olin jo aiemmin törmännyt keskusteluihin näistä väreistä, joihin kirja jakaa ihmiset. Lyhyesti ja kärjistetysti ryhmiä ovat siis siniset (perfektionistit), keltaiset (sosiaaliset ja positiiviset), punaiset (kilpailuhenkiset) ja vihreät (vetäytyvät). Kirja kuvailee eri värejä eri tilanteissa ja pyrkii antamaan vinkkejä eri ryhmiin kuuluvien kanssa toimimiseen.

Viihdyin kirjan parissa yllättävän hyvin siihen nähden, että kyseessä ei ole kaunokirjallisuus. Erityisesti kirjailijan humoristinen kirjoitustyyli piti mielenkiintoa yllä, ja monet kirjassa esitetyt tilanteet olivat hyvin tuttuja ja samaistuttavia. En kuitenkaan ole varma, mitä mieltä loppujen lopuksi olen kirjasta. Se toimi mukavana viihteenä, mutta luokittelu väreihin luonnollisesti lisää yksinkertaistaa ihmisiä ja ihmisten ajatusmalleja.

3/5

Juhani Aho: Helsinkiin

Helsinkiin (1889, Juhani Aho)

Juhani Ahon pienoisromaanin luin kouluprojektia varten. Voin myöntää, että valintakriteerini kirjan suhteen eivät olleet päätä huimaavat. Se oli hyvin lyhyt ja se löytyi e-kirjana, sillä kirjastot olivat jo sulkeutuneet koronan takia ennen kuin ehdin kirjani hankkia.

Helsinkiin kuvaa ylioppilaaksi päässeen Antti Ljunbergin matkaa kotiseudultaan Kuopiosta kohti Helsingissä odottavaa jatko-opiskelupaikkaa. Matka taittuu laivalla ja junalla, ja tällä muutaman päivän matkalla ehtii Antti jo etsiä paikkaansa ryhmässä ja nauttia uudenlaisesta vapaudestaan. Matkaseuralaisena Antilla on tämän paras ystävä Pekka, joka on luonteeltaan hyvin erilainen kuin ystävänsä.

En itse ole suoraan sanottuna klassikoiden ystävä, mutta lähivuosina olen pyrkinyt tutustumaan niihin yhä enemmän. Helsinkiin oli lukuprojektina hyvin vaihtelevasti sujuva. Joskus lukeminen sujui melko kepeästi ja jopa nautin vanhanaikaisesta tunnelmasta, joskus taas tarina tuntui ylitsepääsemättömän hitaasti etenevältä ja yksinkertaisesti tylsältä. Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kuitenkin yllättävän hyvä olo. Se toimi mukavana aikamatkana erinäköiseen Suomeen, ja oli mielenkiintoista seurata kuinka Antti etsi paikkaansa ryhmässä, kun tämän matkaseuralainen Pekka taas pysyi omissa oloissaan ja keskittyi omiin puuhiinsa, katsoen toki myös ystävänsä perään.

3/5

 

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Veljeni Leijonamieli (ruots. Bröderna Lejonhjärta, 1973, Astrid Lindgren)

Olen pitänyt Astrid Lindgrenin kirjoista lapsena, mutta erityisesti syvällisempiä klassikoita tuntuu entistä mielenkiintoisemmalta lukea myöhemmällä iällä. En tosiaan tiedä miksi, mutta olen aina lapsena pitänyt jotenkin synkemmän puolisista tarinoista. Tästä esimerkkeinä voisivat toimia lempielokuvani Topi ja Tessu, lempimuumihahmoni Mörkö ja yksi lempikirjoistani, Veljeni Leijonamieli.

Kirja kertoo Kaarle "Korppu" Leijonasta sekä tämän veljestä, Joonatanista. Korppu on hyvin sairas, mutta tämän veli piristää tätä ja pitää hänelle seuraa. Eräänä päivänä talo syttyy tuleen, ja Joonatan pelastaa Korpun, mutta menehtyy itse. Myöhemmin myös Korppu kuolee sairauteensa. Veljekset päätyvät kuolemansa jälkeen kauniiseen Nangijala-nimiseen maailmaan, jossa kaikki vaikuttaa aluksi olevan täydellistä. Korpulle ja Joonatanille tulee kuitenkin tehtävää, kun heidän pitää estää pahojen valloittajien aikeet ottaa Nangijala valtansa alle.

Veljeni Leijonamieli on yksinkertaisesti kaunis, mutta vanhemmalla iällä entistä raastavampi teos. Se ei kuitenkaan ole vain surullinen tarina, sillä kuolema on kuvattu erityisen kauniisti, ja Nangijalaa kuvaillaan Korpun näkökulmasta todella kauniisti. Kirjassa on lisäksi todella satumainen tunnelma veljesten seikkaillessa tarunhohtoisessa maailmassa ja taistellessa pahaa vastaan. Ei myöskään luultavasti tule yllätyksenä, että kirja nostattaa monenlaisia tunteita. Minusta on mielenkiintoista, että lastenkirjasta saa enemmän irti vanhempana. Itselläni ainakin Veljeni Leijonamieli herättää ajattelemaan enemmän kuin monet aikuisten kirjat.

5/5

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Hobitti eli sinne ja takaisin (engl. The Hobbit or There and Back Again, 1937 J.R.R. Tolkien)

Rakastan fantasiaa niin kirjoissa kuin elokuvissakin. On ihan parasta päästä sisään johonkin aivan toiseen maailmaan arkikiireiden keskellä. Parasta on, jos kirjan maailma on luotu huolellisesti yksityiskohtia myöten, ja kirjailija on aidosti keskittynyt luomaan keksimäänsä tapahtumapaikkaa. JR.R. Tolkienin Hobittia voidaankin pitää monien fantasiakirjojen isänä. Monet fantasiakirjailijat ovat saaneet inspiraatiota nimen omaan Tolkienin teoksesta. Erityisesti tästä syystä päätin lopulta itsekin tarttua tähän klassikkoon. En ollut myöskään katsonut yhtäkään Hobitti- tai Taru sormusten herrasta-elokuvaa (vielä), joten pystyin lukemaan kirjan täysin avoimin mielin ja kuvittelemaan hahmot ilman mielikuvia Hollywood-näyttelijöistä.

Ennakko-oletukseni kirjaa kohtaan olivat melko ristiriitaiset. Moni oli sanonut kirjan olevan pitkäveteinen ja tylsä. Toisaalta moni taas ylisti kirjaa maasta taivaisiin ja piti sitä yhtenä maailman parhaista fantasiakirjoista. Tavallaan olin siis myös innoissani, sillä oppisin vihdoin tietämään sen kuuluisat hahmot, ja minusta on jotenkin myös hieno saavutus, että saan luettua kunnollisen klassikon pitkän nuorten kirja-vaiheen jälkeen.

Hyvin tavallista ja tasaista elämää viettävän Bilbo Reppuli nimisen hobitin elämä saa täyskäännöksen, kun suuri velho Gandalf haluaa hänet mukaan seikkailuun. Tarkoituksena on palauttaa vaarallisen lohikäärmeen vartioima aarre takaisin kääpiöille, joilta tämä aikoinaan vietiin. Mukaan tehtävää suorittamaan lähtee Bilbon ja Gandalfin lisäksi 13 kääpiötä.

Tarina sijoittuu Keski-Maahan, joka on täynnä erilaisisa olentoja ja paikkoja. Lisäksi jokaisilla olennoilla on oma historiansa, ja vanhojen sotien ja ryöväysten vuoksi osa kantaa edelleen kaunaa toisilleen. Kirjassa tavataan esimerkiksi kääpiöitä, haltioita, peikkoja ja tietysti mahtava lohikäärme. Lisäksi Keski-Maassa on eri alueita, joiden läpi seikkailujoukko joutuu kulkemaan. Kirjan alussa löytyykin kartta kirjan tapahtumapaikoista, mitä on hauska välillä vilkaista. Täydelliset fantasiaseikkailun ainekset siis!

Hobitit ovat hyvin pieniä, jopa kääpiöitä pienempiä olentoja Keski-Maassa. Kirjan päähenkilö, Bilbo Reppuli onkin hyvin tavanomainen hobitti, joka nauttii rauhallisesta ja seikkailuttomasta elämästään. Hän onkin melko tyrmistynyt joutuessaan yhtäkkiä mukaan pitkälle ja vaaralliselle seikkailulle. Bilbo on hyvin ystävällinen ja rauhallinen persoona, ja aluksi melko pihalla asioista. Onkin kiinnostava seurata, kuinka hän rohkaistuu matkan aikana ja muuttuu yhä tärkeämmäksi hahmoksi. Usein tavalliset päähenkilöt ovat tylsiä, mutta Bilbo on niin sympaattinen ja tavallistakin tavallisempi, että hänestä on jo helppo pitää, ja hän toimii itse asiassa mainiosti päähenkilön roolissa.

Bilbon seikkailuun mukaan halunnut Gandalf on hyvin vanha ja viisas velho. Hän on lisäksi mukavan huumorintajuinen ja salaperäinen. Gandalf kulkee joukon mukana aluksi, mutta lähtee myös selvittämään omia tehtäviään, jolloin kääpiöiden ja hobitin on pärjättävä omillaan. Gandalf on hyvin kiinnostava hahmo, josta jää vielä paljon asioita selvitettäväksi seuraavia kirjoja varten. Kirjassa päästään myös tutustumaan jonkin verran juonikkaaseen Klonkkuun, joka on myös kiinnostava ja vielä osittain salaperäiseksi jäävä hahmo.


Bilbon matkaseuralaiset, 13 kääpiötä jäävät jonkin verran toistensa varjoon. Tämä on toki ymmärrettävää, kun heitä on niin paljon. Kääpiöiden nimetkin ovat Dwalin, Balin, Fili, Kili, Dori, Nori, Ori, Óin, Glóin, Bifur, Bofur, Bombur ja Thorin Tammikilpi. Muut kääpiöt sekoittuvat siis helposti keskenään, vaikka varmasti on olemassa myös tosifaneja, jotka muistavat nuo nimet ulkoa (itse lunttasin ne tässä kohtaa Wikipediasta...) Kääpiöiden johtajana toimiva Thorin on kuitenkin mielenkiintoinen hahmo. Hän vaikuttaa aluksi ylimieliseltä ja ajoittain jopa hieman töykeältä, mutta muuttuu selvästi tarinan edetessä. Thorin nouseekin yhdeksi lempihahmoistani kirjassa.
Itse hahmojen lisäksi on mainittava erikseen mahtava kertoja. Teoksessa on siis ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja, joka tekee tarinasta satumaisemman tuntuisen mystisillä ja hauskoilla kommenteillaan.

Hehkutuksen jälkeen on myönnettävä, että kirjan kritisoijen kommenteissa on perää. Juoni on lopulta hyvin tasapaksu, eikä se tunnu välillä etenevän mihinkään suuntaan. Erityisesti kirjan keskivaihe alkaa tuntua jossain kohtaa hyvin hidastempoiselta. Ryhmä vain kulkee paikasta A paikkaan B ja kohtaa uusia esteitä, jotka selvitetään melko nopeasti, ja sitten sama toistuu uudelleen. Kirjan huippukohta ei myöskään herätä niin suuria tunteita kuin olisi voinut toivoa. Lukemistahti hidastuikin melko paljon, kun juoni enää edennyt, ja sain uusia lainani useaan otteeseen. Kirjan loppuvaiheilla lukumotivaatio kasvoi taas vähän, mutta missään kohtaa ei oikeastaan tullut kunnon flow-fiilistä. On mielenkiintoista, kuinka Tolkien on luonut Taru sormusten herrasta-trilogialleen kunnon alkuosan, joka antaa pohjan sen tapahtumille, mutta yksittäisenä kirjana Hobitti ei lopulta ole se kaikista mukaansa tempaavin tapaus.

 Hobitti eli sinne ja takaisin on fantasiakirjojen klassikko, jonka vetonaula on sen loppuun asti mietitty maailma. Kirjasta paistaa Tolkienin innostus luomaansa maailmaa ja hahmoja kohtaan. Täytyykin sanoa, että arvostan älyttömästi Tolkienin mielikuvitusta, jonka hän on laittanut kunnolla peliin kirjaa kirjoittaessaan. Juoni kuitenkin jää melko tasapaksuksi, ja se voi monille lukijoille olla liian hidastempoinen. Loppujen lopuksi olin kuitenkin hyvin tyytyväinen, että luin kirjan. Sen kautta on helppo tutkia jälkeen päin ilmestyneitä fantasiakirjoja, joista hyvin suuri osa on saanut inspiraationsa juurikin Hobitista. Lisäksi innostuin saavutuksestani entistä enemmän aloitettuani Taru sormusten herrasta-elokuvien katsomisen, sillä tuntui jotenkin erityisen siistiltä, kun tiesi sormuksen ja Bilbon matkan jokaisen yksityiskohdan, ja Keski-Maakin tuntui jo jollain tapaa tutulta. Tarkoituksena oli alunperin lukea ensin myös Taru sormusten herrasta-kirjat, mutta lopulta mielenkiinto jatkoa kohtaan kasvoi liian suureksi elokuvia kohtaan, joten päätin siirtyä nyt suoraan niihin. Joka tapauksessa, suosittelen Hobitti eli sinne ja takaisin-kirjaa kaikille fantasiakirjallisuudesta aidosti kiinnostuneille. Myös elokuvien faneille se voi olla mielenkiintoinen kokemus, jonka avulla pystyy vertaamaan mitä kirjasta on otettu elokuviin mukaan ja mitä jätetty pois. Myös kirjoittamisesta kiinnostuneille se on mainio lukukokemus, ja sen lukemisen jälkeen sain itsekin jälleen inspiraatiota jonkin oman fantasiatarinan kirjoittamiselle.

3/5

Elävälle lohikäärmeelle ei auta nauraa

- Bilbo Reppuli

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Tuntematon sotilas (Väinö Linna, 1954, WSOY)

Tuntematon sotilas kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Elokuvaversio tulee televisiosta joka vuosi 6. joulukuuta, mutta alkuperäistä kirjaversiota tulee luultavasti luettua hieman harvemmin. Silti uskon, että suurin osa suomalaisista on kouluaikanaan kuitenkin tutustunut myös kirjaan edes jollakin tasolla. Itse luin Tuntemattoman sotilaan lukion toisena vuonna, kun tehtävänä oli valita jokin merkittävä teos. Oletukseni olivat ristiriitaiset. Toisaalta olin itsevarma ja innokas, kun saisin vihdoin merkittävän kirjan luettua ja yleissivistykseni ainakin parantuisi huomattavasti. Toisaalta en kuitenkaan ole sotakirjojen ystävä tai mikään historiafanaatikko, joten epäilin, olisiko kirja pitkäveteinen tai tylsä.

Tuntematon sotilas sijoittuu suoraan Suomen jatkosotaan, ja kertomuksessa keskiössä ovat konekiväärikomppanian kokemukset päivistä taistelun ytimessä. Kirjan lyhentämätön/sensuroimaton versio Sotaromaani julkaistiin myöhemmin vuonna 2000. Kirjassa on luonnollisesti hyvin paljon hahmoja, enkä aio alkaa luettelemaan heitä kaikkia tekstin pituuden ja mielenkiinnon säästämiseksi. Vaikka hahmoja kuitenkin on hyvin runsaasti, tuntuu jokaisella heistä olevan oma erityispiirteensä ja persoonallisuutensa. Yhtäkään tylsää hahmoa kirjasta on vaikea löytää, vaikka toiset hahmot esiintyvät tarinassa runsaasti enemmän kuin toiset.

Upseereista mielenkiintoisimpina mieleeni jäivät kirjasta Vänrikki/luutnantti Vilho Koskela sekä Luutnantti/kapteeni/majuri Lammio. Koskela on hyvän johtohahmon esikuva. Hän muuttuu kirjan kuluessa yhä läheisemmäksi oman komppaniansa kanssa ja on hyvin muiden kanssa samalle tasolle asettuva henkilö. Koskela osaaa motivoida sotilaita oikealla otteella, ja hän on hyvin pidettävä hahmo. Hänellä on erittäin hyvä kyky pitää päänsä kylmänä valtavan paineen alla.

Lammio on Koskelasta toinen ääripää. Hänellä on hyvin tiukka ja ylimielinen ote johtajan tehtävästä, mikä kostautuu sotilaiden huonolla asenteella. Lammio vaatii hyvin tarkkaa kuria, eikä jaksa miettiä itseään juurikaan muiden asemaan. Toki voidaan myös miettiä, onko mies erilainen arkioloissa. Jatkuva paine ja vastuu maanpuolustuksesta muovaa varmasti ihmistä omalta osaltaan.

Luultavasti tunnetuin Tuntemattoman sotilaan hahmoista on alikensartti Antero Rokka. Rokka on suomalainen sankarihahmo. Hän on erittäin taitava sotilas, ja omaa myös paljon älyä. Rokka on hyvin itsevarma, ja vastustaakin useaan otteeseen armeijan tiukkaa kuria - joutuen luonnollisesti vaikeuksiin välinpitämättömyydestään. Hän on myös hyvin tärkeä hahmo komppaniansa ryhmähengen kannalta, sillä hän on jatkuvasti äänessä ja onnistuu ajoittain myös keventämään tunnelmaa. Toinen pidettävä alikensartti on hyväntahtoinen ja inhimillinen Urho Hietanen. Hietasella on positiivinen asenne, joka kantaa häntä pitkäle taisteluiden karmeudessa.

Rokan ohella toinen ehdoton suosikkihahmoni kirjasta on pettämättömän huumorintajun omaava sotamies Vanhala. Kun muut hahmot sekoittuivat välillä kirjaa lukiessa toisiinsa, Vanhalan repliikit tunnistaa lähes aina hihityksestä ja humoristisista heitoista. Rokan ohella myös Vanhalalla on omalla tavallaan tärkeä rooli komppanian hyvinvoinnissa, sillä hän onnistuu myös keventämään tunnelmaa ja tuomaan ilon pilkahduksia synkkiin tilanteisiin.

Tuntemattoman sotilaan juoni kulkee jatkosodan tuttu kaava pohjanaan. Sen juoni etenee tasaisesti, ja siinä löytyy jännitystä, haikeutta ja huumoria. Luin kirjan koulutehtävää varten, mutta se osoittautui ehdottomasti positiiviseksi yllätykseksi. Minulle on jäänyt koulua varten luettavista kirjoista melko huono kuva. Ne ovat olleet lähes poikkeuksetta tuskallisia, pitkäveteisiä tai tylsiä, tai sitten ne ovat yksinkertiasesti kokonaan poissa omalta kiinnostusalueeltani. Toki tiesin Tuntemattoman sotilaan olevan jollain tavalla varmasti hyvä oman asemansa vuoksi Suomen kulttuurissa, mutta silti mietin, olisiko se pitkästyttävä. Kirja oli kuitenkin todella vaikuttava, ja sen luki mielellään alusta loppuun. Kirjasta oli myös hauska keskustella kavereiden kanssa, jotka lukivat samaa kirjaa. Erityisesti suosikkihahmoista keskusteleminen oli kiinnostavaa.

Tuntemattomassa sotilaassa parasta ovat sen hahmot, hahmojen kokema kehitys ja kirjan herättämät tunteet. Jokainen löytää hahmoista varmasti jonkun, josta pitää tai johon samaistuu. Hahmot tulevat myös hyvin läheisiksi, jolloin sodan tuomat kauheudet välittyvät lukijalle varmasti. Moniin hahmoihin paneudutaan kunnolla, ja moni tuntuu kasvavan ihmisenä kirjan alkusivuilta viimeisille sivuille. Kirjan lukeminen avaa myös uusia, arvokkaita näkökulmia historiaan ja sotaan. Sodan arki ja jokapäiväinen elämä ei välity historian oppikirjojen kautta, vaan nimenomaan kertomusten kautta. Voinkin suositella tarttumaan rohkeasti Tuntemattomaan sotilaaseen. Se on kannattavaa jo yleissivistyksen kannalta, mutta sille kannattaa antaa mahdollisuus myös jo rentoutumisen ja viihtyvyyden kannalta - kenties sen lukeminen olisikin aidosti kiinnostavaa? Myönnän kyllä, että minullekin iski ajoittain kohtia, jolloin teki mieli hyppiä rivejä tai sivuja, mutta pistän nämä enimmäkseen väsymyksen piikkiin. Suurimmaksi osaksi lukeminen sujui ongelmitta.

Kuule vänskä! Mis sie tarviit oikee hyvvää miestä? Täss siul on sellane. 

- Antero Rokka esittäytyessään vänrikki Koskelalle