Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

 

 

Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita (2016, Henriikka Rönkkönen)

 

En ole aiemmin välittänyt erityisemmin äänikirjoista, mutta tämän vuoden puolella olen alkanut päästä enemmän hehkutukseen sisään. Kuljen paljon bussilla, ja joskus musiikin kuuntelu alkaa jo tökkiä. Lisäksi saatan kuunnella äänikirjoja esimerkiksi ennen nukahtamista tai vaikka ruokaa laittaessa. Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita oli pitkään listallani jonkinlaisena on-off-lukukokemuksena. Välillä kuuntelin sitä monta päivää putkeen, sitten se taas vain jäi useammaksi kuukaudeksi. Kirjan pariin oli kuitenkin todella helppo palata pidemmän tauonkin jälkeen, ja erityisesti loppupuolella kirjaa tuli lopulta kuunneltua hyvin tiuhaan tahtiin.

Kirja kertoo pitkän parisuhteen jälkeen eroon päätyneestä naisesta, joka joutuu totuttelemaan tämän jälkeen elämäänsä sinkkuna. Vastaan tulee tuttuja ja kiusallisia tilanteita, useampia miesehdokkaita sekä ajatuksia ja tilanteita, joihin varmasti jokainen joskus sinkkuna elänyt samaistuu.

Olen jo monta vuotta suunnitellut tarttuvani kyseiseen kirjaan, koska olen kuullut siitä runsaasti positiivista palautetta ja törmännyt siihen monissa suosituksissa. Ennakko-oletukseni olivat melko positiiviset. Odotin jotakin suhteellisen kevyttä, hauskaa ja ehkä samaistuttavaakin teosta, ja melko lailla sain mitä tilasin.

Päähenkilö on kirjan minäkertoja, jonka nimeä ei suoranaisesti taideta edes kirjassa mainita. Kertoja kuitenkin liittyy paljolti kirjailijaan itseensä.Yleisesti ottaen pidän kirjan kerrontatavasta todella paljon. Kerronta on häpeilemätöntä, ja joskus kielenkäyttö on myös melko rivoa. Rehellinen ja persoonallinen kerronta tuntuu pitkälti olevan kirjan kantava voima ja se tekijä, mikä erottaa sen useista muista teoksista. Välillä kirjaa kuunnellessa tuntui jopa siltä, että osa asioista oli haluttuu kirjoittaa mahdollisimman roisisti. Aluksi edes hieman siistimpää kieltä olisi välillä ehkä toivonutkin, mutta ajan kanssa kirjan kerrontatapaan yksinkertaisesti tottui niin, ettei 100% sensuroimattomaan kirjoitustapaan edes kiinnittänyt enää huomiota. 

Melko monissa lukemissani kertoja/päähenkilö jää melko persoonattomaksi tapaukseksi, mutta tässä ongelmaa ei ollut. Kertojasta ja tämän henkilökuvasta sai erinomaisesti otteen. Lyhyesti sanottua päähenkilöstä jäi melko huumorintajuinen ja rento kuva, mutta syvällisempinä puolina hän vaikutti myös sisimmässään epävarmalta ja itseään etsivältä.

Sivuhahmoina kirjassa esiintyvät lähinnä lukuisat miesehdokkaat, joista useita kuvataan jonkinlaisella lempinimellä, jotka ovat siis luokkaa herra Steriili tai nännikarvamies. Sivuhahmot jäävät kirjassa melko taka-alalle, eikä heidän ajatusmaailmaansa paneuduta sen syvällisemmin. Hahmoja myös tulee ja menee kirjan aikana, eivätkä monet vastaan tulleet henkilöt kulje kirjan tarinan mukana koko kirjaa. Tämä on itse asiassa kiinnostava puoli, sillä sivuhahmoilla kuitenkin on usein jokin pienempi tai isompi merkitys päähenkilön elämässä. Niinhän se kuitenkin oikeassakin elämässä usein menee, että uusia tuttavuuksia tulee, kun yhteydet entisiin taas saattavat hiipua.

Tarinallisestihan kirja ei ole erityinen tapaus, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Kyseessä ei ole mikään tavallinen satu, jolla on alkupiste, tilanteiden tiivistyminen ja lopussa kaikkien ongelmien ratkeaminen. Kirja on enemmänkin elämänmakuinen kasvutarina ja uusia tapahtumia tulee toistensa perään vaihtelevin väliajoin. Tahti on hyvin miellyttävä. Välillä pysähdytään vain pohtimaan elämää, ja ajoittain taas tapahtuu jotakin uutta kertojan elämässä. 

 Suurimmaksi osaksi kirja tarjosi rentoa, hyväntuulista ja huumorintäyteistä kuunneltavaa. Välillä kuitenkin käsitellään myös yllättävän vakavia aiheita, kuten itsetuntoa tai aborttia. Lisäksi kirja on arkisuudellaan jopa lohdullinen. Suurimmaksi osaksi pidin kirjasta juuri siksi, että se oli samaistuttava ja arkinen. Lisäksi se sai usein ajattelemaan enemmän sitä, että ei elämä lopulta olekaan niin hirveän vakavaa. Parhaimmillaan se toikin niillä monilla bussimatkoilla tunteen, ettei olekaan niin yksin ajatustensa kanssa.

Lyhyesti sanottuna Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita oli minulle erittäin positiivinen lukukokemus. Vaikka kirja toi suurimmaksi osaksi hyvää mieltä ja positiivista energiaa, se käsitteli ajoittain myös yllättävän vakavia aiheita. Kirjalle on ehtinyt ilmestyä myös kaksi jatko-osaa, Bikinirajatapaus ja Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä, ja uskon kyllä tutustuvani myös näihin jossain vaiheesa!

4/5

 

 

Viimeaikaisia kirjoja

Hei! Kirjablogi on jäänyt täysin taka-alalle, mutta lukemisharrastus ei ole kokenut samanlaista laantumista. Itse asiassa luettuja kirjoja on ehtinyt kiertyä melkoinen määrä, enkä ikimaailmassa tule saamaan kaikista yksittäistä postausta. Niimpä päätin koota kaikki arvostelematta jääneet kirjat yhteen postaukseen ja tehdä jokaisesta kirjasta lyhyen arvion. Kirjoja löytyy melko laidasta laitaan, toivottavasti tästä löytyy jollekin uutta luettavaa!

Cara Delevingne & Rowan Coleman: Mirror, Mirror

 Mirror, Mirror (2017, Cara Delevingne, Rowan Coleman)

Mirror, Mirrorin luin itse asiassa jo viime vuoden puolella, mutta kirjan arvostelu jäi lojumaan keskeneräisenä luonnoksiin. Lukuinnostukseni oli melko hiipunut ja kaipasin jotakin helppoa luettavaa. Päädyin siis nuorten kirjojen pariin ja muistin lukeneeni netissä jonkun suosittelevan Mirror, Mirroria, joten päädyin lainaamaan sen.

Red, Naomi, Rose ja Leo ovat hyvin erilaisia, mutta heitä yhdistää nelikon yhteinen koulubändi. Eräänä iltana Naomi kuitenkin katoaa jäljettömiin. Puoli vuotta katoamisen jälkeen hänet löydetään puolikuolleena, eikä ystävistä kenelläkään ole aavistustakaan mitä on voinut tapahtua.

Mirror, Mirror oli erinomainen valinta metsästäessäni kadonnutta lukumotivaatiotani. Sen kieli on hyvin yksinkertaista, ja lisäksi juoni kulkee jatkuvasti eteenpäin, eikä se jää junnaamaan paikalleen. Kirjasta tulee nopeasti mieleen nuortensarja, ja sen lukemista on vaikea lopettaa. Naomin mysteerin selvittäminen on jo itsessään kiinnostavaa, mutta lisäksi kirjassa on monia tärkeitä aiheita liittyen esimerkiksi nuorten kotioloihin ja henkilökohtaisiin ongelmiin.

4/5

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Parillisia ja parittomia (engl. The One Plus One, 2014 Jojo Moyes)

Parillisia ja parittomia löytyi minulta omana kirjahyllystäni. Sain sen aikoinaan syntymäpäivälahjaksi, ja kirja on odotellut lukulistalla useamman vuoden. Kun en löytänytkään kirjastosta luettavaa, päätin vihdoin antaa kirjalle mahdollisuuden, ja tarina nappasikin mukaansa yllättävän nopeasti!

Kirja kertoo rahahuolien kanssa mainivasta yksinhuoltajaäidistä Jessistä sekä rikkaampaan elämään tottuneesta Edistä. Jess työskentelee siivoojana ja Ed on yksi tämän asiakkaista. Lisäksi mukana kulkevat Jessin lapset Nicky ja Tanzie, jotka ovat tämän entisestä liitosta. Jess ja Ed ovat täydet vastakohdat, mutta sattuman saattelemana he sekä Jessin lapset päätyvät matkustamaan yhdessä kohti Tanzien matematiikkakilpailuja.

Parillisia ja parittomia on yksinkertaisesti sulavaa ja viihdyttävää luettavaa. Kirjan parissa viettää helposti aikaa, ja päällimmäisenä mieleen jää kirjasta lopulta melko iloinen tunnelma, vaikka mukana on myös syvällisempiä ja dramaattisempia hetkiä. Romantiikka ei ole lempigenreni, mutta siitä huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin eikä se ollut liian kliseinen. Lyhyesti sanottuna kyseessä on siis oikein viihdyttävä kirja, mutta se ei kuitenkaan nouse lempikirjojeni joukkoon enkä usko lukevani sitä uudelleen. Yhden kerran lukukokemuksena se oli kuitenkin erittäin toimiva, ja saatan hyvinkin tutustua myöhemmin vielä kirjailijan muihin teoksiin.

3/5

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni: Kuinka ymmärtää muita ja itseään

Idiootit ympärilläni (ruots. Omgiven av idioter: hur man förstår dem som inte går att förstå, 2014, Thomas Erikson)

Pidän kaunokirjallisuudesta, enkä useimmiten saa luettua loppuun esimerkiksi self help-kirjoja. Idiootit ympärilläni sai kiinnostukseni kuitenkin nousemaan, kun isäni  kuunteli sitä äänikirjana eräällä automatkalla. Päätin lopulta itsekin kokeilla sitä, ja monet juoksulenkit sekä bussimatkat kuluivatkin tätä kuunnellessa.

Kirjan perusidea on siis jakaa eri ihmistyypit käyttäytymisensä mukaan neljään eri ryhmään. Itsekin olin jo aiemmin törmännyt keskusteluihin näistä väreistä, joihin kirja jakaa ihmiset. Lyhyesti ja kärjistetysti ryhmiä ovat siis siniset (perfektionistit), keltaiset (sosiaaliset ja positiiviset), punaiset (kilpailuhenkiset) ja vihreät (vetäytyvät). Kirja kuvailee eri värejä eri tilanteissa ja pyrkii antamaan vinkkejä eri ryhmiin kuuluvien kanssa toimimiseen.

Viihdyin kirjan parissa yllättävän hyvin siihen nähden, että kyseessä ei ole kaunokirjallisuus. Erityisesti kirjailijan humoristinen kirjoitustyyli piti mielenkiintoa yllä, ja monet kirjassa esitetyt tilanteet olivat hyvin tuttuja ja samaistuttavia. En kuitenkaan ole varma, mitä mieltä loppujen lopuksi olen kirjasta. Se toimi mukavana viihteenä, mutta luokittelu väreihin luonnollisesti lisää yksinkertaistaa ihmisiä ja ihmisten ajatusmalleja.

3/5

Juhani Aho: Helsinkiin

Helsinkiin (1889, Juhani Aho)

Juhani Ahon pienoisromaanin luin kouluprojektia varten. Voin myöntää, että valintakriteerini kirjan suhteen eivät olleet päätä huimaavat. Se oli hyvin lyhyt ja se löytyi e-kirjana, sillä kirjastot olivat jo sulkeutuneet koronan takia ennen kuin ehdin kirjani hankkia.

Helsinkiin kuvaa ylioppilaaksi päässeen Antti Ljunbergin matkaa kotiseudultaan Kuopiosta kohti Helsingissä odottavaa jatko-opiskelupaikkaa. Matka taittuu laivalla ja junalla, ja tällä muutaman päivän matkalla ehtii Antti jo etsiä paikkaansa ryhmässä ja nauttia uudenlaisesta vapaudestaan. Matkaseuralaisena Antilla on tämän paras ystävä Pekka, joka on luonteeltaan hyvin erilainen kuin ystävänsä.

En itse ole suoraan sanottuna klassikoiden ystävä, mutta lähivuosina olen pyrkinyt tutustumaan niihin yhä enemmän. Helsinkiin oli lukuprojektina hyvin vaihtelevasti sujuva. Joskus lukeminen sujui melko kepeästi ja jopa nautin vanhanaikaisesta tunnelmasta, joskus taas tarina tuntui ylitsepääsemättömän hitaasti etenevältä ja yksinkertaisesti tylsältä. Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kuitenkin yllättävän hyvä olo. Se toimi mukavana aikamatkana erinäköiseen Suomeen, ja oli mielenkiintoista seurata kuinka Antti etsi paikkaansa ryhmässä, kun tämän matkaseuralainen Pekka taas pysyi omissa oloissaan ja keskittyi omiin puuhiinsa, katsoen toki myös ystävänsä perään.

3/5

 

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Veljeni Leijonamieli (ruots. Bröderna Lejonhjärta, 1973, Astrid Lindgren)

Olen pitänyt Astrid Lindgrenin kirjoista lapsena, mutta erityisesti syvällisempiä klassikoita tuntuu entistä mielenkiintoisemmalta lukea myöhemmällä iällä. En tosiaan tiedä miksi, mutta olen aina lapsena pitänyt jotenkin synkemmän puolisista tarinoista. Tästä esimerkkeinä voisivat toimia lempielokuvani Topi ja Tessu, lempimuumihahmoni Mörkö ja yksi lempikirjoistani, Veljeni Leijonamieli.

Kirja kertoo Kaarle "Korppu" Leijonasta sekä tämän veljestä, Joonatanista. Korppu on hyvin sairas, mutta tämän veli piristää tätä ja pitää hänelle seuraa. Eräänä päivänä talo syttyy tuleen, ja Joonatan pelastaa Korpun, mutta menehtyy itse. Myöhemmin myös Korppu kuolee sairauteensa. Veljekset päätyvät kuolemansa jälkeen kauniiseen Nangijala-nimiseen maailmaan, jossa kaikki vaikuttaa aluksi olevan täydellistä. Korpulle ja Joonatanille tulee kuitenkin tehtävää, kun heidän pitää estää pahojen valloittajien aikeet ottaa Nangijala valtansa alle.

Veljeni Leijonamieli on yksinkertaisesti kaunis, mutta vanhemmalla iällä entistä raastavampi teos. Se ei kuitenkaan ole vain surullinen tarina, sillä kuolema on kuvattu erityisen kauniisti, ja Nangijalaa kuvaillaan Korpun näkökulmasta todella kauniisti. Kirjassa on lisäksi todella satumainen tunnelma veljesten seikkaillessa tarunhohtoisessa maailmassa ja taistellessa pahaa vastaan. Ei myöskään luultavasti tule yllätyksenä, että kirja nostattaa monenlaisia tunteita. Minusta on mielenkiintoista, että lastenkirjasta saa enemmän irti vanhempana. Itselläni ainakin Veljeni Leijonamieli herättää ajattelemaan enemmän kuin monet aikuisten kirjat.

5/5

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

Hobitti eli sinne ja takaisin (engl. The Hobbit or There and Back Again, 1937 J.R.R. Tolkien)

Rakastan fantasiaa niin kirjoissa kuin elokuvissakin. On ihan parasta päästä sisään johonkin aivan toiseen maailmaan arkikiireiden keskellä. Parasta on, jos kirjan maailma on luotu huolellisesti yksityiskohtia myöten, ja kirjailija on aidosti keskittynyt luomaan keksimäänsä tapahtumapaikkaa. JR.R. Tolkienin Hobittia voidaankin pitää monien fantasiakirjojen isänä. Monet fantasiakirjailijat ovat saaneet inspiraatiota nimen omaan Tolkienin teoksesta. Erityisesti tästä syystä päätin lopulta itsekin tarttua tähän klassikkoon. En ollut myöskään katsonut yhtäkään Hobitti- tai Taru sormusten herrasta-elokuvaa (vielä), joten pystyin lukemaan kirjan täysin avoimin mielin ja kuvittelemaan hahmot ilman mielikuvia Hollywood-näyttelijöistä.

Ennakko-oletukseni kirjaa kohtaan olivat melko ristiriitaiset. Moni oli sanonut kirjan olevan pitkäveteinen ja tylsä. Toisaalta moni taas ylisti kirjaa maasta taivaisiin ja piti sitä yhtenä maailman parhaista fantasiakirjoista. Tavallaan olin siis myös innoissani, sillä oppisin vihdoin tietämään sen kuuluisat hahmot, ja minusta on jotenkin myös hieno saavutus, että saan luettua kunnollisen klassikon pitkän nuorten kirja-vaiheen jälkeen.

Hyvin tavallista ja tasaista elämää viettävän Bilbo Reppuli nimisen hobitin elämä saa täyskäännöksen, kun suuri velho Gandalf haluaa hänet mukaan seikkailuun. Tarkoituksena on palauttaa vaarallisen lohikäärmeen vartioima aarre takaisin kääpiöille, joilta tämä aikoinaan vietiin. Mukaan tehtävää suorittamaan lähtee Bilbon ja Gandalfin lisäksi 13 kääpiötä.

Tarina sijoittuu Keski-Maahan, joka on täynnä erilaisisa olentoja ja paikkoja. Lisäksi jokaisilla olennoilla on oma historiansa, ja vanhojen sotien ja ryöväysten vuoksi osa kantaa edelleen kaunaa toisilleen. Kirjassa tavataan esimerkiksi kääpiöitä, haltioita, peikkoja ja tietysti mahtava lohikäärme. Lisäksi Keski-Maassa on eri alueita, joiden läpi seikkailujoukko joutuu kulkemaan. Kirjan alussa löytyykin kartta kirjan tapahtumapaikoista, mitä on hauska välillä vilkaista. Täydelliset fantasiaseikkailun ainekset siis!

Hobitit ovat hyvin pieniä, jopa kääpiöitä pienempiä olentoja Keski-Maassa. Kirjan päähenkilö, Bilbo Reppuli onkin hyvin tavanomainen hobitti, joka nauttii rauhallisesta ja seikkailuttomasta elämästään. Hän onkin melko tyrmistynyt joutuessaan yhtäkkiä mukaan pitkälle ja vaaralliselle seikkailulle. Bilbo on hyvin ystävällinen ja rauhallinen persoona, ja aluksi melko pihalla asioista. Onkin kiinnostava seurata, kuinka hän rohkaistuu matkan aikana ja muuttuu yhä tärkeämmäksi hahmoksi. Usein tavalliset päähenkilöt ovat tylsiä, mutta Bilbo on niin sympaattinen ja tavallistakin tavallisempi, että hänestä on jo helppo pitää, ja hän toimii itse asiassa mainiosti päähenkilön roolissa.

Bilbon seikkailuun mukaan halunnut Gandalf on hyvin vanha ja viisas velho. Hän on lisäksi mukavan huumorintajuinen ja salaperäinen. Gandalf kulkee joukon mukana aluksi, mutta lähtee myös selvittämään omia tehtäviään, jolloin kääpiöiden ja hobitin on pärjättävä omillaan. Gandalf on hyvin kiinnostava hahmo, josta jää vielä paljon asioita selvitettäväksi seuraavia kirjoja varten. Kirjassa päästään myös tutustumaan jonkin verran juonikkaaseen Klonkkuun, joka on myös kiinnostava ja vielä osittain salaperäiseksi jäävä hahmo.


Bilbon matkaseuralaiset, 13 kääpiötä jäävät jonkin verran toistensa varjoon. Tämä on toki ymmärrettävää, kun heitä on niin paljon. Kääpiöiden nimetkin ovat Dwalin, Balin, Fili, Kili, Dori, Nori, Ori, Óin, Glóin, Bifur, Bofur, Bombur ja Thorin Tammikilpi. Muut kääpiöt sekoittuvat siis helposti keskenään, vaikka varmasti on olemassa myös tosifaneja, jotka muistavat nuo nimet ulkoa (itse lunttasin ne tässä kohtaa Wikipediasta...) Kääpiöiden johtajana toimiva Thorin on kuitenkin mielenkiintoinen hahmo. Hän vaikuttaa aluksi ylimieliseltä ja ajoittain jopa hieman töykeältä, mutta muuttuu selvästi tarinan edetessä. Thorin nouseekin yhdeksi lempihahmoistani kirjassa.
Itse hahmojen lisäksi on mainittava erikseen mahtava kertoja. Teoksessa on siis ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja, joka tekee tarinasta satumaisemman tuntuisen mystisillä ja hauskoilla kommenteillaan.

Hehkutuksen jälkeen on myönnettävä, että kirjan kritisoijen kommenteissa on perää. Juoni on lopulta hyvin tasapaksu, eikä se tunnu välillä etenevän mihinkään suuntaan. Erityisesti kirjan keskivaihe alkaa tuntua jossain kohtaa hyvin hidastempoiselta. Ryhmä vain kulkee paikasta A paikkaan B ja kohtaa uusia esteitä, jotka selvitetään melko nopeasti, ja sitten sama toistuu uudelleen. Kirjan huippukohta ei myöskään herätä niin suuria tunteita kuin olisi voinut toivoa. Lukemistahti hidastuikin melko paljon, kun juoni enää edennyt, ja sain uusia lainani useaan otteeseen. Kirjan loppuvaiheilla lukumotivaatio kasvoi taas vähän, mutta missään kohtaa ei oikeastaan tullut kunnon flow-fiilistä. On mielenkiintoista, kuinka Tolkien on luonut Taru sormusten herrasta-trilogialleen kunnon alkuosan, joka antaa pohjan sen tapahtumille, mutta yksittäisenä kirjana Hobitti ei lopulta ole se kaikista mukaansa tempaavin tapaus.

 Hobitti eli sinne ja takaisin on fantasiakirjojen klassikko, jonka vetonaula on sen loppuun asti mietitty maailma. Kirjasta paistaa Tolkienin innostus luomaansa maailmaa ja hahmoja kohtaan. Täytyykin sanoa, että arvostan älyttömästi Tolkienin mielikuvitusta, jonka hän on laittanut kunnolla peliin kirjaa kirjoittaessaan. Juoni kuitenkin jää melko tasapaksuksi, ja se voi monille lukijoille olla liian hidastempoinen. Loppujen lopuksi olin kuitenkin hyvin tyytyväinen, että luin kirjan. Sen kautta on helppo tutkia jälkeen päin ilmestyneitä fantasiakirjoja, joista hyvin suuri osa on saanut inspiraationsa juurikin Hobitista. Lisäksi innostuin saavutuksestani entistä enemmän aloitettuani Taru sormusten herrasta-elokuvien katsomisen, sillä tuntui jotenkin erityisen siistiltä, kun tiesi sormuksen ja Bilbon matkan jokaisen yksityiskohdan, ja Keski-Maakin tuntui jo jollain tapaa tutulta. Tarkoituksena oli alunperin lukea ensin myös Taru sormusten herrasta-kirjat, mutta lopulta mielenkiinto jatkoa kohtaan kasvoi liian suureksi elokuvia kohtaan, joten päätin siirtyä nyt suoraan niihin. Joka tapauksessa, suosittelen Hobitti eli sinne ja takaisin-kirjaa kaikille fantasiakirjallisuudesta aidosti kiinnostuneille. Myös elokuvien faneille se voi olla mielenkiintoinen kokemus, jonka avulla pystyy vertaamaan mitä kirjasta on otettu elokuviin mukaan ja mitä jätetty pois. Myös kirjoittamisesta kiinnostuneille se on mainio lukukokemus, ja sen lukemisen jälkeen sain itsekin jälleen inspiraatiota jonkin oman fantasiatarinan kirjoittamiselle.

3/5

Elävälle lohikäärmeelle ei auta nauraa

- Bilbo Reppuli

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Tuntematon sotilas (Väinö Linna, 1954, WSOY)

Tuntematon sotilas kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Elokuvaversio tulee televisiosta joka vuosi 6. joulukuuta, mutta alkuperäistä kirjaversiota tulee luultavasti luettua hieman harvemmin. Silti uskon, että suurin osa suomalaisista on kouluaikanaan kuitenkin tutustunut myös kirjaan edes jollakin tasolla. Itse luin Tuntemattoman sotilaan lukion toisena vuonna, kun tehtävänä oli valita jokin merkittävä teos. Oletukseni olivat ristiriitaiset. Toisaalta olin itsevarma ja innokas, kun saisin vihdoin merkittävän kirjan luettua ja yleissivistykseni ainakin parantuisi huomattavasti. Toisaalta en kuitenkaan ole sotakirjojen ystävä tai mikään historiafanaatikko, joten epäilin, olisiko kirja pitkäveteinen tai tylsä.

Tuntematon sotilas sijoittuu suoraan Suomen jatkosotaan, ja kertomuksessa keskiössä ovat konekiväärikomppanian kokemukset päivistä taistelun ytimessä. Kirjan lyhentämätön/sensuroimaton versio Sotaromaani julkaistiin myöhemmin vuonna 2000. Kirjassa on luonnollisesti hyvin paljon hahmoja, enkä aio alkaa luettelemaan heitä kaikkia tekstin pituuden ja mielenkiinnon säästämiseksi. Vaikka hahmoja kuitenkin on hyvin runsaasti, tuntuu jokaisella heistä olevan oma erityispiirteensä ja persoonallisuutensa. Yhtäkään tylsää hahmoa kirjasta on vaikea löytää, vaikka toiset hahmot esiintyvät tarinassa runsaasti enemmän kuin toiset.

Upseereista mielenkiintoisimpina mieleeni jäivät kirjasta Vänrikki/luutnantti Vilho Koskela sekä Luutnantti/kapteeni/majuri Lammio. Koskela on hyvän johtohahmon esikuva. Hän muuttuu kirjan kuluessa yhä läheisemmäksi oman komppaniansa kanssa ja on hyvin muiden kanssa samalle tasolle asettuva henkilö. Koskela osaaa motivoida sotilaita oikealla otteella, ja hän on hyvin pidettävä hahmo. Hänellä on erittäin hyvä kyky pitää päänsä kylmänä valtavan paineen alla.

Lammio on Koskelasta toinen ääripää. Hänellä on hyvin tiukka ja ylimielinen ote johtajan tehtävästä, mikä kostautuu sotilaiden huonolla asenteella. Lammio vaatii hyvin tarkkaa kuria, eikä jaksa miettiä itseään juurikaan muiden asemaan. Toki voidaan myös miettiä, onko mies erilainen arkioloissa. Jatkuva paine ja vastuu maanpuolustuksesta muovaa varmasti ihmistä omalta osaltaan.

Luultavasti tunnetuin Tuntemattoman sotilaan hahmoista on alikensartti Antero Rokka. Rokka on suomalainen sankarihahmo. Hän on erittäin taitava sotilas, ja omaa myös paljon älyä. Rokka on hyvin itsevarma, ja vastustaakin useaan otteeseen armeijan tiukkaa kuria - joutuen luonnollisesti vaikeuksiin välinpitämättömyydestään. Hän on myös hyvin tärkeä hahmo komppaniansa ryhmähengen kannalta, sillä hän on jatkuvasti äänessä ja onnistuu ajoittain myös keventämään tunnelmaa. Toinen pidettävä alikensartti on hyväntahtoinen ja inhimillinen Urho Hietanen. Hietasella on positiivinen asenne, joka kantaa häntä pitkäle taisteluiden karmeudessa.

Rokan ohella toinen ehdoton suosikkihahmoni kirjasta on pettämättömän huumorintajun omaava sotamies Vanhala. Kun muut hahmot sekoittuivat välillä kirjaa lukiessa toisiinsa, Vanhalan repliikit tunnistaa lähes aina hihityksestä ja humoristisista heitoista. Rokan ohella myös Vanhalalla on omalla tavallaan tärkeä rooli komppanian hyvinvoinnissa, sillä hän onnistuu myös keventämään tunnelmaa ja tuomaan ilon pilkahduksia synkkiin tilanteisiin.

Tuntemattoman sotilaan juoni kulkee jatkosodan tuttu kaava pohjanaan. Sen juoni etenee tasaisesti, ja siinä löytyy jännitystä, haikeutta ja huumoria. Luin kirjan koulutehtävää varten, mutta se osoittautui ehdottomasti positiiviseksi yllätykseksi. Minulle on jäänyt koulua varten luettavista kirjoista melko huono kuva. Ne ovat olleet lähes poikkeuksetta tuskallisia, pitkäveteisiä tai tylsiä, tai sitten ne ovat yksinkertiasesti kokonaan poissa omalta kiinnostusalueeltani. Toki tiesin Tuntemattoman sotilaan olevan jollain tavalla varmasti hyvä oman asemansa vuoksi Suomen kulttuurissa, mutta silti mietin, olisiko se pitkästyttävä. Kirja oli kuitenkin todella vaikuttava, ja sen luki mielellään alusta loppuun. Kirjasta oli myös hauska keskustella kavereiden kanssa, jotka lukivat samaa kirjaa. Erityisesti suosikkihahmoista keskusteleminen oli kiinnostavaa.

Tuntemattomassa sotilaassa parasta ovat sen hahmot, hahmojen kokema kehitys ja kirjan herättämät tunteet. Jokainen löytää hahmoista varmasti jonkun, josta pitää tai johon samaistuu. Hahmot tulevat myös hyvin läheisiksi, jolloin sodan tuomat kauheudet välittyvät lukijalle varmasti. Moniin hahmoihin paneudutaan kunnolla, ja moni tuntuu kasvavan ihmisenä kirjan alkusivuilta viimeisille sivuille. Kirjan lukeminen avaa myös uusia, arvokkaita näkökulmia historiaan ja sotaan. Sodan arki ja jokapäiväinen elämä ei välity historian oppikirjojen kautta, vaan nimenomaan kertomusten kautta. Voinkin suositella tarttumaan rohkeasti Tuntemattomaan sotilaaseen. Se on kannattavaa jo yleissivistyksen kannalta, mutta sille kannattaa antaa mahdollisuus myös jo rentoutumisen ja viihtyvyyden kannalta - kenties sen lukeminen olisikin aidosti kiinnostavaa? Myönnän kyllä, että minullekin iski ajoittain kohtia, jolloin teki mieli hyppiä rivejä tai sivuja, mutta pistän nämä enimmäkseen väsymyksen piikkiin. Suurimmaksi osaksi lukeminen sujui ongelmitta.

Kuule vänskä! Mis sie tarviit oikee hyvvää miestä? Täss siul on sellane. 

- Antero Rokka esittäytyessään vänrikki Koskelalle

Jennifer Niven: Yksi täydellinen pävä

Yksi täydellinen päivä (eng. All The Bright Places, Jennifer Niven, 2017, suom. Leena Ojalatva)

Kesäloman ensimmäinen mökkireissu oli alkamassa, ja kaikki oli pakattu valmiiksi autoon. Lähtiessämme kotipihastamme tajusin kuitenkin, että viimeisin lukuprojektini oli muutamaa viimeistä sivua vaille luettu, eikä minulla olisi sen jälkeen mökillä luettavaa. Ehdotinkin siskolleni, että kipaisimme kirjastolla ja hakisimme mökkiluettavaa. Minulla ei ollut aavistustakaan minkä kirjan aikoisin lainata, ja kiersin nuorten osastolla pitkän tovin. Yhtäkkiä mieleeni juolahti kuitenkin ehdotus, jonka olin lukenut keskustelupalstalta. Joku oli maininnut Yksi täydellinen päivä-nimisen kirjan olevan hänen suosikkinsa. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä kirja kertoisi, enkä ollut kuullut siitä koskaan ennen, mutta löydettyäni sen hyllyltä päätin kokeilla olisinko samaa mieltä suosittelijan kanssa. 

Kyseinen mökkireissu herätti kadonneen lukuintoni takaisin henkiin. Olin lukenut samalla tahdilla viimeksi 7. luokalla ollessani koukussa Soturikissoihin. Sen jälkeen lukemiseni oli ollut hyvin hidasta, silloin tällöin ennen nukkumaanmenoa tapahtuvaa. Yksi täydellinen päivä sai ajatukseni kuitenkin täysin kirjan uumeniin, ja paloin halusta tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi. Lisäksi lukeminen tuntui älyttömän helpolta, kun olin ensin ponnistellut englanninkielisen Looking for Alaskan parissa hyvin pitkän ajan.

Yksi täydellinen päivä kertoo kahdesta 17-vuotiaasta nuoresta, jotka tapavaat kriittisellä hetkellä koulun kellotornissa. Koulun kummajaisena pidetty, ailahteleva Theodore Finch suunnittelee alas hyppäämistä, mutta huomaa tornissa samoissa aikeissa olevan Violet Markeyn. Finch saa suostuteltua Violetin alas tornista, ja pari alkaa viettää osittain pakon sanelemana enemmän aikaa yhdessä, kun he päätyvät pariksi maantiedon projektiin, jossa tarkoituksena on kiertää yhdessä erilaisia paikkoja.

Theodore Finch on hyvin mielenkiintoinen hahmo, josta oppii jatkuvasti lisää. Finchin tyyli vaihtelee nopeasti, hänellä on valtavasti nippelitietoa itsemurhista, hän tekee omia lauluja ja joka ikinen päivä hän miettii itsekseen syyn olla kuolematta. Finchiä vaanii ajoittain valtava ahdistus, jota hän pakenee niin kauan kuin mahdollista. (Nyt tulee juonipaljastuksia!!!!) Lukijalle alkaakin selvitä kirjan edetessä, että kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Finchin ajatukset on kirjoitettu todella kiinnostavasti ja aiheeseen sopivasti. Hahmosta oppii pitämään nopeasti mm. tämän purevan huumorin, arvoituksellisuuden ja sisällä olevan syvällisyyden vuoksi. 

Violet Markey on Finchin vastakohta. Aluksi vaikuttaakin siltä, että itsetuhoisuus on ainoa kaksikkoa yhdistävä asia. Parilta löytyy kuitenkin yllättävän paljon yhteistä, ja erityisesti kirjallisuus nousee heidän yhteiseksi kiinnostuksenkohteekseen. Violet on se kuuluisa koulun suosittu cheerleader. Tässä kohtaa minun teki mieli vaihtaa kirjaa, sillä olen allerginen teinikirjojen kliseisille suosituille cheerleadereille ja heidän amerikkalaista jalkapalloa pelaaville poikaystävilleen. Violet on kuitenkin sisimmässään hyvin syvissä vesissä. Hänen siskonsa on kuollut auto-onnettomuudessa, eikä Violet ole siitä lähtien uskaltanut nousta auton kyytiin. Lisäksi painolastina kulkevat itsesyytökset tapahtuneesta. Violet tuntuu aluksi tylsemmältä hahmolta, mutta häntä oppii ymmärtämään ja myös hänestä löytyy hyvin syvällinenkin puoli. Läheisen menettäminen on otettu hyvin huomioon, ja ajatuksiin pystyy samaistumaan uskottavasti.

Myös perhetaustat eroavat toisistaan. Finchin perhe saa olon usein hyvin surulliseksi ja vihaiseksi. Toimintaan on varmasti omat taustasyynsä, mutta on silti erittäin väärin, kuinka pojan vanhempia ei tunnu kiinnostavan laisinkaan Finchin kummalliset touhuilut tai edes katoamiset keskellä yötä. Violetin perhe sen sijaan on ymmärrettävämpi ja lämminhenkinen, vaikka heilläkin on omat ongelmansa. Violetin perhe on kuitenkin aidosti kiinnostunut tyttärensä olosta, ja halukas auttamaan.

Yksi täydellinen päivä käsittelee erittäin tärkeää ja nykyaikana yhä enemmän esillä olevaa asiaa - mielenterveyttä. Lisäksi pääjuoneen kuuluu romantiikkaa, huumoria, mystisyyttä sekä synkkyyttä. Kertojan rooli vaihtelee Violetin ja Finchin välillä, mikä antaa mahdollisuuden syventyä molempiin hahmoihin ja heidän ajatuksiinsa mahdollisimman tarkasti. Itselleni Finch tuntui kuitenkin hahmoista läheisemmältä, vaikka Violetinkin rooli kasvoikin erityisesti loppua kohden. Nuortenkirjojen tapaan myös tämä kirja sisältää paljon pitkälle mietittyjä dialogeja kuuluisia kirjailijoita siteeraten ja maailmankaikkeutta pohtien. Olisin ehkäpä toivonut lukevani kirjan englanniksi, sillä ajoittain suomennos tuntui yksinkertaisesti kömpelöltä yhdysvaltalaisnuorten suuhun ja olisin itselleni kaivannut hieman haastavampa tekstiä. 

Kokonaisuudessaan plussat voittavat ehdottomasti miinukset, sillä mikään kirja ei ole vetänyt minua mukaansa samalla tavalla kuin tämä, minkä itse asiassa lukaisin muutamassa päivässä mökillä aurinkotuolissa maatessani. Suosittelen kirjaa ehdottomasti, mikäli mielenterveysaiheet nuortenkirjoissa kiinnostavat. Haluan kuitenkin myös painottaa, että kirjan aihe on hyvin painava ja käsittelee mm. itsemurhia, joten muistathan harkita, sopiiko kirja sinulle. Onneksi kirjassa on myös listattu takakanteen paikkoja, mistä hakea apua pahaan oloon.

"Listen. I'm the freak. I'm the weirdo. I'm the troublemaker. I start fights. I let people down. Don't make Finch mad, whatever you do. Oh, there he goes again, in one of his moods. Moody Finch. Angry Finch. Unpredictable Finch. Crazy Finch. But I'm not a complication of syptoms. Not a casualty of shitty parents and an even shitter chemical makeup. Not a problem. Not a diagnosis. Not an illness. Not something to be rescued. I'm a person."

-Teodore Finch

****/*****

John Green: Looking For Alaska/Kaikki viimeiset sanat

Looking For Alaska (John Green, 2005, Dutton Juvenile)

Looking For Alaska (suomenkieliseltä nimeltään Kaikki viimeiset sanat) oli ensimmäinen kirja, jonka luin englanniksi alusta loppuun. Yritystä on  kyllä ollut muutaman kerran aiemminkin.  The Maze Runner: the Fever Code oli muistaakseni ensimmäinen englanninkielinen kirja, jota koetin saada luetuksi. Tarina ei kuitenkaan missään kohtaa vienyt koonaan mennessään, enkä välillä ymmärtänyt ollenkaan missä mennään, joten lopulta kirja jäi kesken. Harry Potter and the Order of the Phoenixin lukeminen sujui astetta paremmin, mutta lukuprojekti kaatui lopulta muiden koulutehtävien alle, ja lukeminen yksinkertaisesti unohtui pikkuhiljaa. Myös Looking For Alaskan lukeminen oli hyvin epätasaista ja aikaa vievää, sillä englantini ei todellakaan ole vahvimmasta päästä ja lukemiseen pitää todella keskittyä. Erityisesti kesäloman koittaessa aikaa kuitenkin vapautui ja päätin, että tämä kirja ei jää kesken. 

Looking For Alaska kertoo Yhdysvalloissa asuvasta teini-ikäisestä Milesista, joka lähtee opiskelemaan Culver Creekin  sisäoppilaitokseen. Elämänkertojen lukemiseen ja kuuluisuuksien viimeisten sanojen ulkoa muistamiseen erikoistuneen Milesin elämä saa sisäoppilaitoksessa uusia sävyjä, kun hän ajautuu kämppäkaverinsa Chipin kautta kiellettyjen kepposten maailmoihin. Miles myös tutustuu sisäoppilaitoksessa uusiin ystäviin, ja menee ihastumaan salaperäiseen ja äkkipikaiseen Alaska Youngiin. Kirja on sekoitus nuorten hölmöilyä, mysteerin selvitystä, kokeilunhalua ja menettämisen tuskaa.

Looking For Alaskan päähenkilö on aiemmin mainittu Miles Halter. Kirjassa on minäkertoja, ja tarina kerrotaan kokonaan Milesin näkökulmasta. Milesin hahmoon on yritetty luoda jotakin erottuvaa ja omaperäistä hänen kiinnostuksellaan ihmisten viimeisiä sanoja kohtaan, ja usein tämä toimiikin ihan hyvin, mutta muuten hahmo jää lopulta suhteellisen mitäänsanomatomaksi. Miles ei ole kovinkaan räiskyvä persoona, ja hän onkin viettänyt hyvin yksinäistä ja tylsää elämää ennen Culver Creekiä. Sisäoppilaitoksessa Miles alkaa kuitenkin etsiä rajojaan, ja kuvioihin tulevat kavereiden kautta ajoittain alkoholi ja tupakka. Milesin hahmossa parasta ovat hahmon tavallisuus ja reiluus, mutta jälkeenpäin hän ei jää lukijan mieleen millään erityisellä tavalla. 

Culver Creekiin sapuessaan Milesin kämppäkaveriksi tulee Chip, joka on erikoistunut erilaisten kepposten järjestämiseen. Chip vaikuttaa aluksi hieman kylmältä ja etäiseltä, mutta kaksikon tutustuessa toisiinsa heidän välilleen rakentuu toimiva ystävyyssuhde, vaikka he ovat persooniltaan hyvin erilaiset. Chipin kautta Miles myös tutustuu sisäoppilaitoksessa muihin ihmisiin, kuten Takumiin, Laraan ja tietysti Alaskaan.

Alaska on Greenin kirjoille hyvin tyypillinen ihastuksen kohde: salaperäinen ja äkkipikainen. Ensimmäisenä asetteulusta tulee mieleen Arvoitus nimeltä Margo-kirjassa pois katoava Margo. Alaskan tunteet heittelevät laidasta laitaan. Yhtenä päivänä hän saattaa olla ystävällinen ja esittää kummallista kiinnostusta Milesia kohtaan, kun taas toisena päivänä hän saattaa olla kuin myrskyn merkki. Alaska onkin pitkään hyvin salailevaa tyyppiä, mutta tarinan edetessä hänestä aukeaa hieman tietoa. Vaikka Alaskaa on helpompi ymmärtää kirjan edetessä, ei hänestä pääse täysin selville missään kohtaa. Ajoittain Alaska vaikuttaakin jopa epäreilulta pelatessaan Milesin tunteilla ja jättäen ilmoille kysymyksiä ilman vastauksia.

Lara ja Takumi jäävät kirjan kaveriporukasta lukijalle kaikkein kaukaisimmiksi. Se on kuitenkin ymmärrettävää, kun halutaan keskittyä syvemmin muihin hahmoihin. Takumi lähinnä kulkee mukana keppostelussa ja hauskanpidossa, mutta häneen ei keskitytä juurikaan syvemmin. Laraa taas käy lähinnä sääliksi. Lara vaikuttaa itse pitävän Milesista, mutta Miles tuntuu pitävn häntä vain kakkosvaihtoehtona Alaskan jälkeen. Myös Laran persoonallisuus jää lopulta hyvin tyhjäksi.

Kirja on jaettu kahteen osaan: ennen ja jälkeen. Kirjan molemmat puoliskot tuntuvat aluksi kiinnostavilta, mutta niiden keskivaiheet alkavat ajoittain laahata, ja tekee mieli skipata muutama sivu. Juoni pitää otteessaan sen verran, että lukija haluaa tietää seuraavat tapahtumat, mutta ei tuo ilmoille mitään erityistä tai todella yllätyksellistä. Juonta värittävä kaveriporukan hauskanpito on mukavaa luettavaa, ja myös hahmojen suhteet kehittyvät silloin, kun mitään konkreettisia mullistavia tapahtumia ei tule ilmoille. Parhaimmillaan kirja on ehkäpä ennen ja jälkeen-osioiden alkupuoliskoilla. 

Kirjan kerronta on kaunistelematonta ja rohkeaa, ja se on myös saanut kritiikkiä runsaasta päihteiden käytöstä ja seksistä kertomisestaan. Itse en kuitenkaan huomannut kirjassa mitään shokeeraavaa. Tupakointi ja alkoholinkäyttö on kirjassa runsasta ja sitä on ehkä kyllästymiseenkin asti, mutta on mielestäni täysin turhaa ruveta kaunistelemaan nuorten kirjoja. Nuoret takuulla tietävät näiden asioiden olemassaolosta, enkä usko, että kirjan kautta monikaan ajautuu päihdekokeilujen pariiin.

Pidän todella paljon John Greenin kirjoista, ja erityisesti kirjailijan rento ja persoonallinen kirjoitustyyli tekee kirjoista mukavaa luettavaa. Parhaiten hänen teoksistaan mieleen jäävät usein henkiöiden väliset dialogit, jotka ovat välillä nuorten yhteistä pohdintaa suurten kysymysten äärellä, välillä taas yksinkertaisesti hauskoja ja sarkastisia letkautuksia. Looking For Alaskasta parhaiten mieleen jäivät opiskeluelämän ongelmien todentuntuinen kuvailu ja kiinnostava sisäoppilaitos-miljöö. Kirjan hahmot kuitenkin jättävät hieman kylmäksi, vaikka osittain heistä myös oppi pitämään. Loppujen lopuksi Looking for Alaska on viihdyttävää luettavaa, mutta ei yllä Greenin kirjojen parhaimmistoon. Sivuhuomiona voin myös suositella lukemaan kirjan englanniksi, mikäli haluaa kehittää kielitaitoaan. Sanasto ei ole kovin vaikeaa, ja tapahtumissa pysyy hyvin mukana vaikkei englannin numero olisi sitä kiitettävää tasoa. Lisäksi tykkään itse henkilökohtaisesti lukea alunperin englanniksi kirjoitetut kirjat englanniksi, sillä henkilöiden vuorosanat tuntuvat tuolloin luontevimmilta ja myös erilaiset aksentit pääsevät adosti oikeuksiinsa. 

***/*****